Kahdessa tunnissa Englantiin ja takaisin

Kävin viime torstaina Plymouthissa, Iso-Britanniassa katsomassa teatterinäytöksen A Disappearing Number. Matkaan kului vain reilut kaksi tuntia. Miten se on mahdollista?

Fyysisesti matkustin vain elokuvateatteri Maximiin, jossa on mahdollista nähdä Lontoon National Theatren esityksiä suorana lähetyksenä. A Disappearing Number aloitti NT Live –kauden ja sen yhteydessä otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön tekstitys (englannin kielinen). Siitä on suuresti apua varsinkin joulukuussa, jolloin näytetään Shakespearin Hamlet.

Minulla oli varattu paikka parvelta. Astuessani sisään salin täytti kova hälinä. Katselin ympärilleni ja näin vain kaksi ihmistä. Puheensorina kuuluikin Theatre Royal Plymouthin salista. Valkokankaalla pyöri mainoksia tulevista näytelmistä. Kello 20.47 mainokset väistyivät Plymouthin yleisön tieltä. Ihmisiä valui sisään teatterin katsomoon. Kaksi parvea näyttivät jo täysiltä, mutta permannon paikoista oli vielä yli puolet vapaana. Ikäskaala näytti olevan laajempi kuin Suomen katsomoissa. Muutamaa jakkupukua lukuunottamatta ihmiset olivat pukeutuneet varsin arkisesti.

Ennen näytöksen alkua paikallinen emäntä esitteli näytelmän ja haastatteli sen ohjaajaa Simon McBurneyta. McBurney tokaisi rohkaisevasti, ettei katsojan tarvitse olla hyvä matikassa ymmärtääkseen näytelmää. Kappale nimittäin kertoo 1900-luvun merkittävimmästä matemaatikosta Srinivasa Ramanujanista, joka oli kotoisin Etelä-Intiasta. Vaikka näytelmässä vilisevät matemaattiset kaavat kiisivät ohi ymmärrykseni, itse tarina oli mukaansa tempaava. Syventyessäni näytelmään pääsin käymään myös Intiassa. Ennen kuin esitys edes alkoi, salin täytti intialaisen ruuan tuoksu. Hetken kuvittelin, että joku on keksinyt hajuelokuvan. Luultavasti kyseessä oli kanssakatsojan eväät, mutta ainakin se auttoi tunnelmaan pääsyssä.

Paikoin tunsin olevani enemmän elokuvissa kuin teatterissa, ja se johtui esityksen kuvaustavasta. Sen sijaan että valkokankaalla olisi näkynyt koko lava, näytettiin paljon lähikuvia. Hyvä! Ei tarvinnut ainakaan arvailla, mitä lavalla puuhataan. Varjopuolena oli se, että Plymouthin porukka rämähti yhtäkkiä nauramaan, emmekä me tienneet miksi. Hetkeä myöhemmin kamera ehti kuvaamaan oikeaa paikkaa ja mekin näimme, mikä oli niin hauskaa.

Pikavisiitti Englantiin oli kaiken kaikkiaan hauska kokemus. Usein teatterissa käyvälle oli piristävää nähdä, miten ne tekevät sen suuressa maailmassa. Suosittelen!