Tanssien Afrikkaan

Lumi on laskeutunut Suomeen ja ulkona paukkuu pakkanen, mutta koulun liikuntasalissa siirrytään päiväntasaajalle. Rumpujen rytmi on nopea ja saa kehon nytkymään. Silmät kiinni, polvet joustaa ja kädet on rentona. Olen Afrikassa. Aurinko paistaa kirkkaasti. Hiekka pöllyää, kun tömpsäytän jalkani kuivaan maahan.

Haara-asento, polvet koukkuun, selkä alas. Toinen käsi eteen ja toinen taakse, vuorotellen. Ohjaaja kiinnittää seinälle pahvin, jossa on ghanalaisen laulun sanat. Laulu liittyy tyttöjen aikuistumiseen. Painon siirto jalalta toiselle, kädet taputtaa rytmiä. Ohjaaja laulaa oman osuutensa, me vastaamme siihen. Vanhana balettitanssijana minun on vaikea ymmärtää, että afrikkalaisessa tanssissa ei lasketa. Yhtä liikettä tehdään niin kauan kuin huvittaa. Ehkä tämä kuvastaa afrikkalaista ajan käsitystä: ei ole kiire mihinkään.

Ehdimme opetella viimeisen liikkeen tanssiin, jota olemme harjoitelleet neljällä tunnilla. Rummut pärisee, ohjaaja hihkuu, minä heilun ja hypin. Tunti loppuu ja on aika palata Suomeen. Tämä oli viimeinen matka Afrikkaan tänä vuonna.

Nuttuja Etiopiaan

Otin haasteen vastaan ja allekirjoittauduin neulomaan nutun Etiopialaiselle vauvalle. Nuttuprojektin äiti on Pirkko Tuppurainen, joka on lähetystyössä Etiopiassa. Projektin tarkoituksena on antaa nuttu sairaalassa syntyneelle vauvalle ja täten rohkaista äitejä tulemaan sairaalaan synnyttämään.

Tiedotustilaisuudessa Tuppurainen näyttää ensimmäisenä kuvan kotimajasta, jossa 92 prosenttia etiopialaisista naisista myös synnyttää. Avuksi saattaa tulla nainen, joka tietää synnytyksestä kaksi asiaa: ensinnäkin partaterän, jolla napanuora katkaistaan, tulee olla puhdas ja toiseksi navan päälle ei saa panna lehmänlantaa. Tuppurainen kertoo myös kylästä, joka sijaitsee 45 kilometrin päässä kaupungista ja samalla sairaalasta. Kylässä ei ole autoa. Jos synnytyksen kanssa tulee ongelmia, kylän miehet pohtivat, onko nainen sen arvoinen, että häntä lähdetään viemään hoitoon. Naisen viemiseen tarvitaan kaikki kylän miehet ja matka kestää 11 tuntia. Ensimmäinen etappi on pieni klinikka, jossa ei ole lääkäriä. Siitä on vielä kolmen kilometrin ja tunnin matka vuokra-autolla sairaalaan.

Tuppurainen on työskennellyt sairaanhoitajana Airan sairaalassa. Se sijaitsee samannimisessä kaupungissa noin 550 kilometrin päässä pääkaupungista Addis Abebasta. Sairaalassa ei ole keskoskaappia ja sieltä tiedusteltiin, olisiko mahdollista keksiä lämmintä vaatetta keskosille. Nuttuohjeen löydyttyä, Tuppurainen mietti, tykkäisivätkö suomalaiset naiset neuloa. Projekti lähti täysillä käyntiin neuleohjeen ilmestyttyä Lähetyslehdessä.

Vuodessa nuttuja on saatu ja lähetetty Etiopiaan 4500. Niitä tarvitaan edelleen ja siksi haastan SINUT neulomaan nutun. Takemmat ohjeet löytyy täältä. 

Kuva: Helena Räisänen

Virtuaalimatkailun testausta

Näin pienen pätkän Suomi TV:n ohjelmaa, jossa kerrottiin virtuaalimatkailusta Pompeijin kaupungissa. Pompeiji tuhoutui Vesuviuksen purkauksessa vuonna 79 ja siellä on tehty arkeologisia kaivauksia 1700-luvulta lähtien. Tavallisilla turisteilla ei ole asiaa kaupunkiin, mutta virtuaalisessa versiossa henkilö voi liikkua Pompeijin kujilla samalla tavoin kuin peleissä. Ohjelmassa henkilö käveli kypärä päässään liikkuvien mattojen päällä. Hän pystyi pysähtymään ja kääntymään halutessaan, ja koko ajan hän näki kaupungin ympärillään. Virtuaalimatkailu antaa mahtavan tilaisuuden päästä mahdottomiin ja jopa mielikuvituksellisiin paikkoihin. Kaiken lisäksi se vie vähemmän aikaa kuin fyysinen matkustaminen ja on luontoystävällinen.

Innostuin sen verran virtuaalimatkailusta, että päätin kokeilla sitä internetissä. Valitsin osoitteessa virtuaalimatka.com matkakohteeksi Antarktiksen, koska sinne tulee tuskin koskaan matkustettua fyysisesti. Elävän kuvamateriaalin sijaan näin kaksi web-kameran tallentamaa otosta pingviineistä. Africam.com sen sijaan näyttää live-kuvaa. Mutta kuinka kauan täytyy odottaa, että kuvaan ilmestyy muutakin kuin lammikko ja puita? Toimivin virtuaalimatka oli perinteinen kuvien ja tekstin yhdistelmä.

Täytynee jatkaa mielikuvitusmatkailua kirjojen ja elokuvien avulla, kunnes jonain päivänä minäkin saan kypärän päähäni. Ja ainahan voin mennä katsomaan 3D-elokuvia. Toivon vain, että niissä käytettäisiin enemmän hyväksi sitä ominaisuutta, että katsoja tuntee olevansa mukana elokuvassa. Esimerkiksi lentokohtauksia voisi olla enemmän.

Kirkossa kannattaa käydä

Mount Isa on kuuma ja kuiva kaivoskaupunki Queenslandin osavaltiossa Australiassa. Olin siellä töissä ystävieni kanssa. Jotkut suomalaiset kärsivät ruisleivän puutteesta jo viikon ulkomaanreissun aikana. Minä olin elänyt ilman ruisleipää puoli vuotta, joten puutostila alkoi olla kriittinen. Onneksemme saimme kuulla, että meille on tulossa postia Suomesta, mukana myös rutkasti lisäaineita sisältävää ruisleipää. Viikot kuluivat, mutta pakettia ei kuulunut.

Eräänä aamuna olin kaksin töissä pomon kanssa. Keittiöön tuli puhelu, johon pomo vastasi. Laskettuaan luurin paikoilleen hän kertoi, että suomalaisesta kirkosta soitettiin ja jätettiin soittopyyntö. Kyseessä oli pakko olla se luterilainen kirkko, jossa kävimme yhtenä sunnuntaina. Mount Isaan muutti puoli vuosisataa sitten satoja suomalaisia kaivostyöläisiä. Nykyään heitä on alle sata. Kirkossa me tapasimme noin kymmenen siirtolaista. He puhuivat ihania vanhoja suomen murteita.

Soitimme pastorille ja hän kertoi, että hänellä on meille osoitettu paketti. Paketti ruisleipineen oli saapunut Mount Isan postiin kuukausi takaperin. Osoitteesta kuitenkin puuttui talon numero, joten postia ei voitu toimittaa perille. Posti huomasi, että paketti on lähetetty Suomesta ja otti yhteyttä suomalaiseen kirkkoon. Siellä he muistivat suomalaiset reppumatkaajat, jotka työskentelivät Red Earth -hotellissa. Pastori toimitti paketin meille henkilökohtaisesti. Puolentoista kuukauden seikkailun jälkeen suklaa oli pilalla, mutta ruisleivän me söimme suurella nautinnolla.