Lumi on laskeutunut Suomeen ja ulkona paukkuu pakkanen, mutta koulun liikuntasalissa siirrytään päiväntasaajalle. Rumpujen rytmi on nopea ja saa kehon nytkymään. Silmät kiinni, polvet joustaa ja kädet on rentona. Olen Afrikassa. Aurinko paistaa kirkkaasti. Hiekka pöllyää, kun tömpsäytän jalkani kuivaan maahan.
Haara-asento, polvet koukkuun, selkä alas. Toinen käsi eteen ja toinen taakse, vuorotellen. Ohjaaja kiinnittää seinälle pahvin, jossa on ghanalaisen laulun sanat. Laulu liittyy tyttöjen aikuistumiseen. Painon siirto jalalta toiselle, kädet taputtaa rytmiä. Ohjaaja laulaa oman osuutensa, me vastaamme siihen. Vanhana balettitanssijana minun on vaikea ymmärtää, että afrikkalaisessa tanssissa ei lasketa. Yhtä liikettä tehdään niin kauan kuin huvittaa. Ehkä tämä kuvastaa afrikkalaista ajan käsitystä: ei ole kiire mihinkään.
Ehdimme opetella viimeisen liikkeen tanssiin, jota olemme harjoitelleet neljällä tunnilla. Rummut pärisee, ohjaaja hihkuu, minä heilun ja hypin. Tunti loppuu ja on aika palata Suomeen. Tämä oli viimeinen matka Afrikkaan tänä vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti