Ihka oikea reissu tiedossa

Tuttavillani on tänään läksiäiset. He muuttavat São Paoloon. Minulta jäi tällä kertaa caipirinjat maistamatta koulukiireiden takia, mutta toivottavasti saan uuden tilaisuuden jahka matkustan Brasiliaan. Rupesin tosissani suunnittelemaan matkaa. Nyt olisi oiva tilaisuus tutustua Brasiliaan, kun paikan päällä olisi omat oppaatkin. Tuttava puhui, että voisi viedä meidät Rio de Janeiroon, jonne on matkaa noin 400 kilometriä. Tiedossa on tutustuminen kahteen aivan erilaiseen kaupunkiin. Hesarin nettisivujen matkaosion mukaan riolaiset pitävät São Paulon asukkeja tiukkapipoisina bisnesihmisinä, jotka asuvat harmaassa sisämaakaupungissa. Paulistanot puolestaan valittavat riolaisten tanssivan sambaa päivät pitkät kun he itse pyörittävät maata verorahoillaan. Matkan ajankohta on vielä auki, mutta olisi mukava mennä Rio de Janeiroon juuri sambakarnevaalien aikaan eli joskus helmikuun lopussa. São Paolon ja Rion välissä on rantalomakohde Ubatuba, jonne myös haluaisin.

Nyt kun kohde on valittu, ei muuta kuin rahaa säästämään. Ehkä tämä reissaaja saa vihdoin vaihdettua nojatuolin lentokoneen istuimeen.

Vilvoittelupaikka tien varressa matkalla São Paolosta Ubatubaan.

 

Mäkiautoilua ja muita extreme-lajeja

Tässä joululahjoja tehdessä olen käynyt läpi viime vuoden Australian ja Uuden-Seelannin kuvia. Silmiini osui videopätkä, jossa olemme mäkiautoilemassa. Tähän aikaan vuosi sitten olimme Uudessa-Seelannissa. Eteläsaari on mahtava paikka harrastaa extreme-lajeja. Laskuvarjohypyn ja jäätikkökiipeilyn jälkeen suuntasimme Queenstowniin.

Siellä ilmoittauduimme koskenlaskuun. Ennen veteen menoa meille neuvottiin kuinka tulee toimia, jos vene kaatuu. ”But that’s not going to happen”, opas sanoi. Meitä oli kolme kumiveneellistä, kussakin veneessä kahdeksan henkilöä. Yksi opas meloi vieressä kajakilla. Suurin osa matkasta oli rauhallista lipumista ja jutustelua. Mutta juuri ennen maalia meidän veneemme joutui virtaukseen ja keikahti ympäri. Minä jäin sen alle. Kun pääsin pinnalle, tartuin tiukasti veneen reunassa olevaan köyteen. Toinen oppaistamme kiipesi veneen päälle ja keikautti sen oikein päin. Minä jäin taas alle. Päästyäni pinnalle joku nappasi minua pelastusliiveistä ja kiskoi veneeseen. Pelastuimme. Paitsi että meitä oli enää viisi. Kolme oli lähtenyt ajelehtimaan virran mukana. Pariskunnan oli kajakkimies ottanut kyytiinsä, mutta kaverini joutui olla veden varassa pisimmän aikaa. Hänet oli pelastanut meitä edellä olevat veneet. Rannalle päästyään hän tärisi järkytyksestä, koska luuli hukkuvansa.  Oppaat sen sijaan hihkuivat innosta. He eivät olleet saaneet yhtä kovaa kyytiä kymmeneen vuoteen.

Päivän vauhtikiintiö ei ollut vielä täynnä. Nousimme gondolihissillä vuorelle, jonka päällä on mäkiautorata. Laskimme alas näköalareittiä, josta voi ihailla vuorten ympäröimää kaupunkia ja järveä. Kaikista kokeilemistani vauhtilajeista mäkiautoilu oli kaikkein hauskinta. Voiko sitä harrastaa Suomessa? 

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Tuntuu kuin olisin matkannut vuosikymmeniä ajassa taakse päin. Tänään on aika muistella viime sotaa ja niitä ihmisiä, joiden ansiosta Suomi sai pitää itsenäisyytensä. Me laitoimme juhlan kunniaksi perinteistä karjalanpaistia. Elämää juoksuhaudoissa sekä muut 40-luvun suosikkikipaleet luovat oikean tunnelman. Päivän kohokohta on Tuntematon sotilas. Koko perhe kerääntyy yhteen katsomaan sen. Minä olen teini-ikäisestä asti välillä uppoutunut sota-ajan maailmaan kirjojen, elokuvien, musiikin tai mummoni evakkotarinoiden kautta. Odotan innoissani viikon kuluttua alkavaa Ylen Kotikatsomon sarjaa Tauno Tukevan sota. Se perustuu Laila Hirvisaaren romaanisarjaan, jonka olen lukenut. Kirjoissa ainakin on mielenkiintoisia henkilöitä, joiden kautta pystyy eläytymään aikaan, jota ei itse ole koskaan elänyt.

Menneen ajan tunnelma hiipuu, kun kaikki mediat keskittyvät seuraamaan Presidentinlinnan vastaanottoa.Minäkin tiirailen, millaisia pukuja arvon rouvat ovat keksineet panna päälleen. Pitäähän sitä tietää, mistä tämän päivän Suomessa puhutaan. 

Illan matkaoppaana Indiana Jones

Voisiko sunnuntai-illan viettää paremmin kuin katsomalla Indiana Jonesin seikkailuja!? Indiana Jones ja Tuomion temppeli oli lapsena yksi lempielokuvistani. Siinä seikkaileva arkeologi joutuu Intiaan ja siellä palatsiin, jossa suoritetaan rituaaleja, joissa uhrataan ihmisiä. Elokuvassa kiehtoi ja kiehtoo edelleen eksoottinen Intia kyläläisineen, norsuineen, viidakkoineen ja ällöttävine ruokatapoineen. Paras kohtaus oli tietysti se, jossa tohtori Jones seurueineen ruokailee palatsin väen kanssa. Ruokalistalla on täytettyä käärmettä, koppakuoriaisia, silmämunakeittoa ja jäähdytettyjä apinan aivoja. Tällä kertaa minun jäätelön syönti jäi kesken kohtauksen ajaksi. Etovinta kuitenkin on ötökät, joiden päältä Jonesin joukko kävelee salakäytävässä. Etenkin inhottaa se tuhatjalkanen, joka kiemurtelee sankarittaren hiuspehkon alle. Ehkä on tämän elokuvan syytä, että kammoksun ötököitä. Niin paljon kuin minua kiehtookin trooppiset maat, jättikokoiset kovakuoriaiset, torakat ja toukat panevat harkitsemaan niihin matkustamista. 

Oikeastaan ainoa juttu, jossa haluaisin olla mukana on ”vuoristorata”. Päähenkilöt viilettävät tuhatta ja sataa tutisevassa kärryssä pitkin kaivostunnelin kiskoja. Kohtaus on välillä kuvattu niin, että tuntuu kuin olisi itse kärryssä. Se olisi kiva nähdä 3D:nä. IndyVille-nettisivustolla uumoiltiinkin lokakuussa, että kaikista Indiana Jones -elokuvista tehtäisiin 3D-versio. Lucasfilm kuitenkin ilmoitti, että he keskittyvät vain Tähtien sota -elokuvien 3D-versioihin.

Tanssien Afrikkaan

Lumi on laskeutunut Suomeen ja ulkona paukkuu pakkanen, mutta koulun liikuntasalissa siirrytään päiväntasaajalle. Rumpujen rytmi on nopea ja saa kehon nytkymään. Silmät kiinni, polvet joustaa ja kädet on rentona. Olen Afrikassa. Aurinko paistaa kirkkaasti. Hiekka pöllyää, kun tömpsäytän jalkani kuivaan maahan.

Haara-asento, polvet koukkuun, selkä alas. Toinen käsi eteen ja toinen taakse, vuorotellen. Ohjaaja kiinnittää seinälle pahvin, jossa on ghanalaisen laulun sanat. Laulu liittyy tyttöjen aikuistumiseen. Painon siirto jalalta toiselle, kädet taputtaa rytmiä. Ohjaaja laulaa oman osuutensa, me vastaamme siihen. Vanhana balettitanssijana minun on vaikea ymmärtää, että afrikkalaisessa tanssissa ei lasketa. Yhtä liikettä tehdään niin kauan kuin huvittaa. Ehkä tämä kuvastaa afrikkalaista ajan käsitystä: ei ole kiire mihinkään.

Ehdimme opetella viimeisen liikkeen tanssiin, jota olemme harjoitelleet neljällä tunnilla. Rummut pärisee, ohjaaja hihkuu, minä heilun ja hypin. Tunti loppuu ja on aika palata Suomeen. Tämä oli viimeinen matka Afrikkaan tänä vuonna.

Nuttuja Etiopiaan

Otin haasteen vastaan ja allekirjoittauduin neulomaan nutun Etiopialaiselle vauvalle. Nuttuprojektin äiti on Pirkko Tuppurainen, joka on lähetystyössä Etiopiassa. Projektin tarkoituksena on antaa nuttu sairaalassa syntyneelle vauvalle ja täten rohkaista äitejä tulemaan sairaalaan synnyttämään.

Tiedotustilaisuudessa Tuppurainen näyttää ensimmäisenä kuvan kotimajasta, jossa 92 prosenttia etiopialaisista naisista myös synnyttää. Avuksi saattaa tulla nainen, joka tietää synnytyksestä kaksi asiaa: ensinnäkin partaterän, jolla napanuora katkaistaan, tulee olla puhdas ja toiseksi navan päälle ei saa panna lehmänlantaa. Tuppurainen kertoo myös kylästä, joka sijaitsee 45 kilometrin päässä kaupungista ja samalla sairaalasta. Kylässä ei ole autoa. Jos synnytyksen kanssa tulee ongelmia, kylän miehet pohtivat, onko nainen sen arvoinen, että häntä lähdetään viemään hoitoon. Naisen viemiseen tarvitaan kaikki kylän miehet ja matka kestää 11 tuntia. Ensimmäinen etappi on pieni klinikka, jossa ei ole lääkäriä. Siitä on vielä kolmen kilometrin ja tunnin matka vuokra-autolla sairaalaan.

Tuppurainen on työskennellyt sairaanhoitajana Airan sairaalassa. Se sijaitsee samannimisessä kaupungissa noin 550 kilometrin päässä pääkaupungista Addis Abebasta. Sairaalassa ei ole keskoskaappia ja sieltä tiedusteltiin, olisiko mahdollista keksiä lämmintä vaatetta keskosille. Nuttuohjeen löydyttyä, Tuppurainen mietti, tykkäisivätkö suomalaiset naiset neuloa. Projekti lähti täysillä käyntiin neuleohjeen ilmestyttyä Lähetyslehdessä.

Vuodessa nuttuja on saatu ja lähetetty Etiopiaan 4500. Niitä tarvitaan edelleen ja siksi haastan SINUT neulomaan nutun. Takemmat ohjeet löytyy täältä. 

Kuva: Helena Räisänen

Virtuaalimatkailun testausta

Näin pienen pätkän Suomi TV:n ohjelmaa, jossa kerrottiin virtuaalimatkailusta Pompeijin kaupungissa. Pompeiji tuhoutui Vesuviuksen purkauksessa vuonna 79 ja siellä on tehty arkeologisia kaivauksia 1700-luvulta lähtien. Tavallisilla turisteilla ei ole asiaa kaupunkiin, mutta virtuaalisessa versiossa henkilö voi liikkua Pompeijin kujilla samalla tavoin kuin peleissä. Ohjelmassa henkilö käveli kypärä päässään liikkuvien mattojen päällä. Hän pystyi pysähtymään ja kääntymään halutessaan, ja koko ajan hän näki kaupungin ympärillään. Virtuaalimatkailu antaa mahtavan tilaisuuden päästä mahdottomiin ja jopa mielikuvituksellisiin paikkoihin. Kaiken lisäksi se vie vähemmän aikaa kuin fyysinen matkustaminen ja on luontoystävällinen.

Innostuin sen verran virtuaalimatkailusta, että päätin kokeilla sitä internetissä. Valitsin osoitteessa virtuaalimatka.com matkakohteeksi Antarktiksen, koska sinne tulee tuskin koskaan matkustettua fyysisesti. Elävän kuvamateriaalin sijaan näin kaksi web-kameran tallentamaa otosta pingviineistä. Africam.com sen sijaan näyttää live-kuvaa. Mutta kuinka kauan täytyy odottaa, että kuvaan ilmestyy muutakin kuin lammikko ja puita? Toimivin virtuaalimatka oli perinteinen kuvien ja tekstin yhdistelmä.

Täytynee jatkaa mielikuvitusmatkailua kirjojen ja elokuvien avulla, kunnes jonain päivänä minäkin saan kypärän päähäni. Ja ainahan voin mennä katsomaan 3D-elokuvia. Toivon vain, että niissä käytettäisiin enemmän hyväksi sitä ominaisuutta, että katsoja tuntee olevansa mukana elokuvassa. Esimerkiksi lentokohtauksia voisi olla enemmän.

Kirkossa kannattaa käydä

Mount Isa on kuuma ja kuiva kaivoskaupunki Queenslandin osavaltiossa Australiassa. Olin siellä töissä ystävieni kanssa. Jotkut suomalaiset kärsivät ruisleivän puutteesta jo viikon ulkomaanreissun aikana. Minä olin elänyt ilman ruisleipää puoli vuotta, joten puutostila alkoi olla kriittinen. Onneksemme saimme kuulla, että meille on tulossa postia Suomesta, mukana myös rutkasti lisäaineita sisältävää ruisleipää. Viikot kuluivat, mutta pakettia ei kuulunut.

Eräänä aamuna olin kaksin töissä pomon kanssa. Keittiöön tuli puhelu, johon pomo vastasi. Laskettuaan luurin paikoilleen hän kertoi, että suomalaisesta kirkosta soitettiin ja jätettiin soittopyyntö. Kyseessä oli pakko olla se luterilainen kirkko, jossa kävimme yhtenä sunnuntaina. Mount Isaan muutti puoli vuosisataa sitten satoja suomalaisia kaivostyöläisiä. Nykyään heitä on alle sata. Kirkossa me tapasimme noin kymmenen siirtolaista. He puhuivat ihania vanhoja suomen murteita.

Soitimme pastorille ja hän kertoi, että hänellä on meille osoitettu paketti. Paketti ruisleipineen oli saapunut Mount Isan postiin kuukausi takaperin. Osoitteesta kuitenkin puuttui talon numero, joten postia ei voitu toimittaa perille. Posti huomasi, että paketti on lähetetty Suomesta ja otti yhteyttä suomalaiseen kirkkoon. Siellä he muistivat suomalaiset reppumatkaajat, jotka työskentelivät Red Earth -hotellissa. Pastori toimitti paketin meille henkilökohtaisesti. Puolentoista kuukauden seikkailun jälkeen suklaa oli pilalla, mutta ruisleivän me söimme suurella nautinnolla.

Lattaritunnelmiin kirjamessujen kautta

Kävin tänään kirjamessuilla. Täysin suunnittelematta istuin kuuntelemaan amerikkalaisen kirjailijan Cecilia Samartinin esittelyä teoksestaan Señor Peregrino. (Osa haastattelusta on nähtävissä Samartinin facebook-sivulla.)

Samartin on kotoisin Kuubasta ja myös kirjassaan hän johdattaa lukijan latinalaiseen maailmaan. Päähenkilön, Jamiletin, selässä on iso verenpunainen syntymämerkki, jonka vuoksi häntä pilkataan. Kerätäkseen rahaa leikkaukseen hän työskentelee mielisairaalassa, jossa saa hoidettavakseen pahansisuisen herra Peregrinon. Kirja kertoo sekä nuoren naisen matkasta itseensä että herra Peregrinon pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan.

Myös psykoterapeuttina toimiva Samartin kertoi, että kirjantekoprosessiin kuului matka Espanjaan.  Hän halusi itse nähdä edellä mainitun pyhiinvaelluspaikan ja sinne johtavat tiet. Hän käveli noin sadan kilometrin pituisen pätkän ikivanhasta reitistä, joka on pisimmillään 780 kilometriä. Matkalla hän tapasi paljon ihmisiä. Heistä useat hakivat vaellukselta lohtua kokemiinsa vastoinkäymisiin. Samartin kuvaili matkaa hyvin uuvuttavaksi. Aina ei ehtinyt syödä kunnolla ja kroppaa kolotti. Mutta kilometrien myötä sekä kipu että arkiset huolet unohtuivat, ja elämä näytti selkeältä. Samartin kertoi uskovansa ihmeisiin ja ihmeisiin uskomisesta Señor Peregrinossakin on kyse.

Esittelyn jälkeen kävin ostamassa kirjan. Samartin signeerasi sen ja vaihdoin pari sanaa hänen kanssaan. Yhtäkkiä kirjailija kaappasi minut kainaloonsa ja joku räpsäisi kuvan. Kuulin, että kuva menee facebookiin. Jep, siellä se on.

Cecilia Samartin signeeraamassa kirjaa minulle

Kahdessa tunnissa Englantiin ja takaisin

Kävin viime torstaina Plymouthissa, Iso-Britanniassa katsomassa teatterinäytöksen A Disappearing Number. Matkaan kului vain reilut kaksi tuntia. Miten se on mahdollista?

Fyysisesti matkustin vain elokuvateatteri Maximiin, jossa on mahdollista nähdä Lontoon National Theatren esityksiä suorana lähetyksenä. A Disappearing Number aloitti NT Live –kauden ja sen yhteydessä otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön tekstitys (englannin kielinen). Siitä on suuresti apua varsinkin joulukuussa, jolloin näytetään Shakespearin Hamlet.

Minulla oli varattu paikka parvelta. Astuessani sisään salin täytti kova hälinä. Katselin ympärilleni ja näin vain kaksi ihmistä. Puheensorina kuuluikin Theatre Royal Plymouthin salista. Valkokankaalla pyöri mainoksia tulevista näytelmistä. Kello 20.47 mainokset väistyivät Plymouthin yleisön tieltä. Ihmisiä valui sisään teatterin katsomoon. Kaksi parvea näyttivät jo täysiltä, mutta permannon paikoista oli vielä yli puolet vapaana. Ikäskaala näytti olevan laajempi kuin Suomen katsomoissa. Muutamaa jakkupukua lukuunottamatta ihmiset olivat pukeutuneet varsin arkisesti.

Ennen näytöksen alkua paikallinen emäntä esitteli näytelmän ja haastatteli sen ohjaajaa Simon McBurneyta. McBurney tokaisi rohkaisevasti, ettei katsojan tarvitse olla hyvä matikassa ymmärtääkseen näytelmää. Kappale nimittäin kertoo 1900-luvun merkittävimmästä matemaatikosta Srinivasa Ramanujanista, joka oli kotoisin Etelä-Intiasta. Vaikka näytelmässä vilisevät matemaattiset kaavat kiisivät ohi ymmärrykseni, itse tarina oli mukaansa tempaava. Syventyessäni näytelmään pääsin käymään myös Intiassa. Ennen kuin esitys edes alkoi, salin täytti intialaisen ruuan tuoksu. Hetken kuvittelin, että joku on keksinyt hajuelokuvan. Luultavasti kyseessä oli kanssakatsojan eväät, mutta ainakin se auttoi tunnelmaan pääsyssä.

Paikoin tunsin olevani enemmän elokuvissa kuin teatterissa, ja se johtui esityksen kuvaustavasta. Sen sijaan että valkokankaalla olisi näkynyt koko lava, näytettiin paljon lähikuvia. Hyvä! Ei tarvinnut ainakaan arvailla, mitä lavalla puuhataan. Varjopuolena oli se, että Plymouthin porukka rämähti yhtäkkiä nauramaan, emmekä me tienneet miksi. Hetkeä myöhemmin kamera ehti kuvaamaan oikeaa paikkaa ja mekin näimme, mikä oli niin hauskaa.

Pikavisiitti Englantiin oli kaiken kaikkiaan hauska kokemus. Usein teatterissa käyvälle oli piristävää nähdä, miten ne tekevät sen suuressa maailmassa. Suosittelen!