Ihka oikea reissu tiedossa

Tuttavillani on tänään läksiäiset. He muuttavat São Paoloon. Minulta jäi tällä kertaa caipirinjat maistamatta koulukiireiden takia, mutta toivottavasti saan uuden tilaisuuden jahka matkustan Brasiliaan. Rupesin tosissani suunnittelemaan matkaa. Nyt olisi oiva tilaisuus tutustua Brasiliaan, kun paikan päällä olisi omat oppaatkin. Tuttava puhui, että voisi viedä meidät Rio de Janeiroon, jonne on matkaa noin 400 kilometriä. Tiedossa on tutustuminen kahteen aivan erilaiseen kaupunkiin. Hesarin nettisivujen matkaosion mukaan riolaiset pitävät São Paulon asukkeja tiukkapipoisina bisnesihmisinä, jotka asuvat harmaassa sisämaakaupungissa. Paulistanot puolestaan valittavat riolaisten tanssivan sambaa päivät pitkät kun he itse pyörittävät maata verorahoillaan. Matkan ajankohta on vielä auki, mutta olisi mukava mennä Rio de Janeiroon juuri sambakarnevaalien aikaan eli joskus helmikuun lopussa. São Paolon ja Rion välissä on rantalomakohde Ubatuba, jonne myös haluaisin.

Nyt kun kohde on valittu, ei muuta kuin rahaa säästämään. Ehkä tämä reissaaja saa vihdoin vaihdettua nojatuolin lentokoneen istuimeen.

Vilvoittelupaikka tien varressa matkalla São Paolosta Ubatubaan.

 

Mäkiautoilua ja muita extreme-lajeja

Tässä joululahjoja tehdessä olen käynyt läpi viime vuoden Australian ja Uuden-Seelannin kuvia. Silmiini osui videopätkä, jossa olemme mäkiautoilemassa. Tähän aikaan vuosi sitten olimme Uudessa-Seelannissa. Eteläsaari on mahtava paikka harrastaa extreme-lajeja. Laskuvarjohypyn ja jäätikkökiipeilyn jälkeen suuntasimme Queenstowniin.

Siellä ilmoittauduimme koskenlaskuun. Ennen veteen menoa meille neuvottiin kuinka tulee toimia, jos vene kaatuu. ”But that’s not going to happen”, opas sanoi. Meitä oli kolme kumiveneellistä, kussakin veneessä kahdeksan henkilöä. Yksi opas meloi vieressä kajakilla. Suurin osa matkasta oli rauhallista lipumista ja jutustelua. Mutta juuri ennen maalia meidän veneemme joutui virtaukseen ja keikahti ympäri. Minä jäin sen alle. Kun pääsin pinnalle, tartuin tiukasti veneen reunassa olevaan köyteen. Toinen oppaistamme kiipesi veneen päälle ja keikautti sen oikein päin. Minä jäin taas alle. Päästyäni pinnalle joku nappasi minua pelastusliiveistä ja kiskoi veneeseen. Pelastuimme. Paitsi että meitä oli enää viisi. Kolme oli lähtenyt ajelehtimaan virran mukana. Pariskunnan oli kajakkimies ottanut kyytiinsä, mutta kaverini joutui olla veden varassa pisimmän aikaa. Hänet oli pelastanut meitä edellä olevat veneet. Rannalle päästyään hän tärisi järkytyksestä, koska luuli hukkuvansa.  Oppaat sen sijaan hihkuivat innosta. He eivät olleet saaneet yhtä kovaa kyytiä kymmeneen vuoteen.

Päivän vauhtikiintiö ei ollut vielä täynnä. Nousimme gondolihissillä vuorelle, jonka päällä on mäkiautorata. Laskimme alas näköalareittiä, josta voi ihailla vuorten ympäröimää kaupunkia ja järveä. Kaikista kokeilemistani vauhtilajeista mäkiautoilu oli kaikkein hauskinta. Voiko sitä harrastaa Suomessa? 

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Tuntuu kuin olisin matkannut vuosikymmeniä ajassa taakse päin. Tänään on aika muistella viime sotaa ja niitä ihmisiä, joiden ansiosta Suomi sai pitää itsenäisyytensä. Me laitoimme juhlan kunniaksi perinteistä karjalanpaistia. Elämää juoksuhaudoissa sekä muut 40-luvun suosikkikipaleet luovat oikean tunnelman. Päivän kohokohta on Tuntematon sotilas. Koko perhe kerääntyy yhteen katsomaan sen. Minä olen teini-ikäisestä asti välillä uppoutunut sota-ajan maailmaan kirjojen, elokuvien, musiikin tai mummoni evakkotarinoiden kautta. Odotan innoissani viikon kuluttua alkavaa Ylen Kotikatsomon sarjaa Tauno Tukevan sota. Se perustuu Laila Hirvisaaren romaanisarjaan, jonka olen lukenut. Kirjoissa ainakin on mielenkiintoisia henkilöitä, joiden kautta pystyy eläytymään aikaan, jota ei itse ole koskaan elänyt.

Menneen ajan tunnelma hiipuu, kun kaikki mediat keskittyvät seuraamaan Presidentinlinnan vastaanottoa.Minäkin tiirailen, millaisia pukuja arvon rouvat ovat keksineet panna päälleen. Pitäähän sitä tietää, mistä tämän päivän Suomessa puhutaan. 

Illan matkaoppaana Indiana Jones

Voisiko sunnuntai-illan viettää paremmin kuin katsomalla Indiana Jonesin seikkailuja!? Indiana Jones ja Tuomion temppeli oli lapsena yksi lempielokuvistani. Siinä seikkaileva arkeologi joutuu Intiaan ja siellä palatsiin, jossa suoritetaan rituaaleja, joissa uhrataan ihmisiä. Elokuvassa kiehtoi ja kiehtoo edelleen eksoottinen Intia kyläläisineen, norsuineen, viidakkoineen ja ällöttävine ruokatapoineen. Paras kohtaus oli tietysti se, jossa tohtori Jones seurueineen ruokailee palatsin väen kanssa. Ruokalistalla on täytettyä käärmettä, koppakuoriaisia, silmämunakeittoa ja jäähdytettyjä apinan aivoja. Tällä kertaa minun jäätelön syönti jäi kesken kohtauksen ajaksi. Etovinta kuitenkin on ötökät, joiden päältä Jonesin joukko kävelee salakäytävässä. Etenkin inhottaa se tuhatjalkanen, joka kiemurtelee sankarittaren hiuspehkon alle. Ehkä on tämän elokuvan syytä, että kammoksun ötököitä. Niin paljon kuin minua kiehtookin trooppiset maat, jättikokoiset kovakuoriaiset, torakat ja toukat panevat harkitsemaan niihin matkustamista. 

Oikeastaan ainoa juttu, jossa haluaisin olla mukana on ”vuoristorata”. Päähenkilöt viilettävät tuhatta ja sataa tutisevassa kärryssä pitkin kaivostunnelin kiskoja. Kohtaus on välillä kuvattu niin, että tuntuu kuin olisi itse kärryssä. Se olisi kiva nähdä 3D:nä. IndyVille-nettisivustolla uumoiltiinkin lokakuussa, että kaikista Indiana Jones -elokuvista tehtäisiin 3D-versio. Lucasfilm kuitenkin ilmoitti, että he keskittyvät vain Tähtien sota -elokuvien 3D-versioihin.