Siellä ilmoittauduimme koskenlaskuun. Ennen veteen menoa meille neuvottiin kuinka tulee toimia, jos vene kaatuu. ”But that’s not going to happen”, opas sanoi. Meitä oli kolme kumiveneellistä, kussakin veneessä kahdeksan henkilöä. Yksi opas meloi vieressä kajakilla. Suurin osa matkasta oli rauhallista lipumista ja jutustelua. Mutta juuri ennen maalia meidän veneemme joutui virtaukseen ja keikahti ympäri. Minä jäin sen alle. Kun pääsin pinnalle, tartuin tiukasti veneen reunassa olevaan köyteen. Toinen oppaistamme kiipesi veneen päälle ja keikautti sen oikein päin. Minä jäin taas alle. Päästyäni pinnalle joku nappasi minua pelastusliiveistä ja kiskoi veneeseen. Pelastuimme. Paitsi että meitä oli enää viisi. Kolme oli lähtenyt ajelehtimaan virran mukana. Pariskunnan oli kajakkimies ottanut kyytiinsä, mutta kaverini joutui olla veden varassa pisimmän aikaa. Hänet oli pelastanut meitä edellä olevat veneet. Rannalle päästyään hän tärisi järkytyksestä, koska luuli hukkuvansa. Oppaat sen sijaan hihkuivat innosta. He eivät olleet saaneet yhtä kovaa kyytiä kymmeneen vuoteen.
Päivän vauhtikiintiö ei ollut vielä täynnä. Nousimme gondolihissillä vuorelle, jonka päällä on mäkiautorata. Laskimme alas näköalareittiä, josta voi ihailla vuorten ympäröimää kaupunkia ja järveä. Kaikista kokeilemistani vauhtilajeista mäkiautoilu oli kaikkein hauskinta. Voiko sitä harrastaa Suomessa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti